Kisaraportti: Finntriathlon Tahko 5.8.2017 - Unelma

"Unelmien toteuttaminen tekee elämän mielenkiintoiseksi." - Paulo Coelho

Tästä kirjoituksesta tulee todella pitkä, pahoitteluni siitä. Haluan vain käydä perusteellisesti läpi tämän kokemuksen.

Ennen kisaa

Lähdimme kotoa hyvissä ajoin ajamaan Toivakan kautta Kuopioon ja sieltä Tahkolle. Pysähdyimme matkalla Heinolassa ja Toivakan paikkeilla olin luopunut ajatuksesta olla Tahkolla klo 18 alkavassa kisainfossa. Jossain ennen Kuopiota pysähdyimme syömään Subit ja navigaattori näytti, että olisimme 17:50 perillä, joten subit nopesti naamaan ja matka jatkuu. Perillä ihmettelin vähäistä autojen määrää parkkipaikalla, mutta ajattelin, että ihmiset majoittuvat lähettyville, joten eivät ole tulleet autoilla kisainfoon. Varmistin osanottoni ja siirryin kisainfon saliin. Meitä oli siellä muutama muukin, mutta infoa ei kuulunut. Tarkistin netistä ja klo 18 kisainfoa ei enää ollutkaan, vaan seuraava oli vasta klo 19.

Ruokailuaikataulu, jota opettelin ulkoa ennen kisaa

Meillä oli mukava mökki Loma-Rantalan tilalla. Siellä oli muitakin kilpailijoita autoista ja varusteista päätellen. Olin saanut houkuteltua kisapaikalle mukaan tätä ainutlaatuista ja unelmieni täyttymystä seuraamaan vanhempani sekä nuorimman siskoni poikaystävänsä kanssa. Enemmänkin olisin halunnut väkeä paikalle, mutta ei tullut ajoissa sovittua muiden kanssa.

Eväät pyöräretkelle

Illalla liimasin numerolaput varusteisiin, kiinnitin geelit pyörään, kofeiinigeelit tyhjensin pulloon (oli erittäin fiksu temppu) ja valmistelin varustepussit. T1-pussiin laitoin ajokenkien, kypärän ja lasien lisäksi irtolahkeet, irtohihat, sadetakin, hanskat ja pyyhkeen. T2-pussiin laitoin lenkkarit, t-paidan ja lippiksen. Sitten vain seuraamaan 100m juoksuja ja juttelemaan seuraavan päivän tapahtumista kannattajajoukkojen kanssa. Isän hymy oli näkemisen arvoinen, kun sanoin, että huomenna edessäni on elämäni pisin uinti, elämäni pisin pyöräily, elämäni pisin juoksu ja elämäni pisin urheilusuoritus.

Tähän väliin sanottakoon, että vajaa 10kk sitten ostettuani KKS:n (=Finntriathlonin Kerää Koko Sarja), en osannut kuvitella, että tämä päivä vielä koittaisi. Triathlonin täyden matkan suorittaminen ja varsinkin suorittaminen alle 30v on ollut yksi iso, sisälläni kypsynyt unelma, jota olen hautonut n. 10v. Nuorempana unelmani oli juosta maraton kun täytän 18v, mutta se on aina jäänyt ja jäänyt ja lopulta jäänyt kokonaan suorittamatta. Kun 23.7 pyöräilin Sysmästä kotiin 155km, ajattelin tätä muutaman kerran ja joka kerta se sai minut liikuttumaan. Päästyäni kotiin, tiesin olevani valmis täydelle matkalle, jahka uinnista selviän. Vieläkin silmät kostuvat, kun kertaan päivän tapahtumia ja kelaan niitä fiiliksiä, joita koin ennen, kisan aikana ja kisan jälkeen.

Aamulla 6:55 lähtöpaikka oli vielä kovin hiljainen

Kisapäivä

Klo 5 herätys soi, olin edellisen iltana katsonut Boltin 100m tappiojuoksun ja yöllä nukuin vähän huonosti 4 eteenpäin. Aamupalaksi söin tummaa paahtoleipää mansikkahillolla ja join vettä. Halusin välttää kaikkea, mikä voi laittaa vatsan sekaisin, mutta tarvitsin kuitenkin hiilareita. Saavuimme kisapaikalle n. 6:10. Tahkolahti peilasi vastakkaisen rinteen tyynenä, rinne oli puoleen väliin sakka sumun peitossa. Kävin viemässä kamat vaihtopaikalle ja pyörän telineeseen. Muutamia kymmeniä pyöriä oli ehtinyt paikalle ennen minua. Vielä nopea tsekkaus, että pyörässä on varmasti oikea vaihde valittuna, juomasysteemi täynnä ja geelipullo telineessä sekä patukat hyvin kiinni tangossa. Seuraavan kerran näen pyörän joskus 9:30 aikoihin.

 

Siirryimme Piazan terassille odottamaan. Söin energiapatukan ja vedin pari geeliä sekä urkkaa. Aloin olemaan hermostunut. Minua kauhistutti, pelotti, jännitti, hermostutti, itketti. Olin ihan sekaisin. Siis ihan oikeasti pelotti niin paljon, että itkin odotellessani. Vain viemällä ajatukset pois kisasta ja tekemään lämmittelyliikkeitä sai minut rauhoittumaan. Joskus 7:25 sain mieleni rauhoittumaan ja aloin pukemaan märkäpukua, samoihin aikoihin kannattajat saapuivat paikalle katsomaan touhua. Minun oli vaikea katsoa heitä silmiin. Siirryimme rantaan ja menin veteen uintiverkkaan. Vesi oli aika viileää, olisikohan 17 astetta. Veden viileys rauhoitti hivenen, mutta silti kokoajan jännitti paljon. Uintiverkan jälkeen onnentoivotukset läheisiltä saivat minut melkein itkemään, nyt tämä tapahtuisi oikeasti. Äiti ainakin näytti itkevän.

uinti

7:55 meidät komennettiin veteen Finlandia-hymnin soidessa. Pelottavaa, kuinka se upposi luihin ja ytimiin, iho oli kananlihalla. Pidin laiturista kiinni ja odotin lähtölaskentaa. Lopulta kuului aikamerkki 15s ja odotimme torven ääntä. Torvi töräyttää äänen ja noin 200 kilpailijaa aloittivat urakkansa. Ensi metrit tuntuivat vähän vaikeilta, kun suunta oli hieman epäselvä ja ihmiset vaan uivat johonkin suuntaan. Lopulta löysin itselleni paikan, josta uskoisin hyötyväni ja en uisi turhia metrejä.

Parisen sataa täyshullua laitettiin matkaan.

Uinnin ensimmäinen kierros oli vähän yksitoikkoista. Ilmeisesti vähän lyhyet yöunet häiritsivät kestittymistäni, sillä uidessa ajattelin ihan kaikkea muuta ja välillä uimista ja välillä muita lajeja. Uimisesta tuli semmoista aaltoilevaa tekemistä, välillä tekniikka toimi ja välillä ei ollenkaan. Hommaa vaikeutti vielä peesien puuttuminen, Joroisilla sain hyvän peesin.

Toisella kierroksella päälle tullut vessahätä ei helpottanut uintia ollenkaan. Välillä paine rakossa tuntui sietämättömältä, ja välillä se helpotti. Yritin päästää pahimmat, mutta en osannut siinä asennossa ja kun piti keskittyä uimiseen. Yritin tätä monet kerrat toisella kierroksella ja aina epäonnistuin. Lopulta ajattelin, että käyn vaihdossa nopeasti huussissa.

Tahkolahdella on silta, jonka ali uidaan kohti rantautumispaikkaa. Tuon sillan jälkeen pari henkilöä ohitti minut. Katsoin että vaihtoon on n. 400m, joten nyt voin alkaa kiriä ja uin noiden kavereiden kanssa. Onnistuin jopa ohittamaan heidät ja pitämään vauhtia yllä, mutta sitten taas vessahätä iski ja ajattelin nyt laskea sen ulos. Ei tullut, mutta miehet olivat yhtäkkiä 5m edellä. Yritin kiriä, hätä tuli taas ja vielä kerran yritin. No ei, mutta miehet olivat nyt 10m päässä. Tässä kohtaa ajattelin keskittyä vain uimiseen.

Vahva selviämisen tunne iski, kun kävelin vedestä rannalle

Se on erittäin hieno tunne, kun yli tunnin jälkeen näet pohjan. Ensin se on parin metrin syvyydessä, mutta lähenee koko ajan. Tuntuu, kuin olisin laskua tekevä lentokone, joka pitkään lennettyään pilvien sisällä tulee pilvien ulkopuolelle ja näkee maata. Lopulta vettä on vajaa 80cm, kun päätän nousta jaloilleni ja kävellä rantaan. Kuulen nimeni huudettavan ensimmäisen kerran ja huokaisen helpotuksesta. MINÄ SELVISIN ELÄMÄNI PISIMMÄN UINNIN eikä minuun satu mihinkään. Poikkean nopeasti vessaan ja vaihtoon.

Sataa vettä, enkä huomannut sitä vielä tässä.

Vaihto on vähän nihkeä, koska huomaan vaihtoteltasta, että ulkona sataa vettä ihan oikeasti. Katson nopeasti mitä muut pukevat. Osa menee suoraan kisa-asulla, osa pukee hihoja ja lahkeita, osa laittaa takin. Päätin laittaa hihat, lahkeet ja sadetakin. Hihoja ja lahkeita varten pitää nopesti kuivata iho, mutta pyyhe onkin jo kastunut. Vaivalloisesti saan nämä vaatekappaleet puettua ja rohkeasti juoksen sateeseen. Kannustajat ovatkin jo pyöräni tykönä odottamassa minua ja ehdimme siinä vaihtamaan muutaman sanan ja he toivottavat vielä onnea minulle.

pyörä

Kuulin perääni myös huudon, että sun numerolappu on huonosti. Pysähdyin korjaamaan sitä ja asetin sen vain jotenkin. Juoksin väliaikasensoreiden ohi, pyöräytin polkimia taaksepäin, nousin satulalle ja lähdin polkemaan. Painoin kellosta väliajan, jotta kello siirtyy pyöräilymoodiin. No eipä siirtynyt ja ihmettelin tätä minuutin. Seuraavan mäen päällä sitten painelin nappeja lopulta kello suostui käymään nopeasti pyörätilassa, siirtyi seuraavaan vaihtoon ja pysähtyi. Lopetin ja tallensin suorituksen, mutta tallennuksessa kestikin lähes 5 min, jonka jälkeen annoin kellolle bootin. Pyöräosuudesta jäi aikatarkkaan 10min sekä 5km tallentamatta. Lisäksi olin aikatauluttanut ruokailun tapahtumaan 20min välein, joten jouduin muokkaamaan päässäni uutta aikataulua.

Pyöräosuus hoidettiin vähän etäällä kisakeskuksesta, mikä oli kannattajien suhteen kurjaa. Kisapaikalta oli n. 5km siirtymä Varpaisjärven ja Nilsiän väliselle tielle, jota ajettiin edestakaisin. Autolla ei tuota väliä päässyt ja pyöräreitti oli suljettu muulta liikenteeltä.

Kun sain kellon toimimaan oikein, käännyinkin jo oikealle reitille ja heti alkoi ylämäki. Mäen päällä tuntui vähän nihkeältä eikä sade yhtään helpottanut tilannetta. Ensimmäinen huoltopaikka tuli n. 26km kohdalla, eikä vieläkään kulkenut. Aikataulutin syönnin uusiksi vähän venyttämällä välejä, jotta pääsisin oikeaan aikatauluun. Pian tulinkin ensimmäisen kerran kääntöpaikalle ja kohtasin vastatuulen. Tämäkin vielä. Kova vesisade ja vastatuuli, ai kuinka ihanaa. Ihanaa muuten vasta olikin se, että aloin vähän lämpiämään ja pääsin porukasta ohi. Lähes kaikki ohitettavat ajoivat pelkässä kisa-asussa ja minulla oli sadetakkini sisällä mukava kasvihuoneilmasto.

Parin tunnin, n. 60km kohdalla sade lakkasi ja avasin takkiani hieman. Osa porukasta, jotka ohitin sateella, ajoivat nyt minusta ohi. Jalat eivät vieläkään oikein tuntuneet omilta. Tankkaus oli nyt aikataulussa ja sitä oli helppo noudattaa. Välillä ajatukseni harhailivat kannustajiin ja se sai taas kyyneleet silmiin. Koitin kasata ajatuksia laulamalla mielessäni jotain tsemppaavia biisejä. Sateetonta aikaa oli noin 30min, jonka jälkeen alkoi uudestaan satamaan ja laitoin takkini kiinni.

Monta hetkeä myöhemmin, 100km ajettuani jalat alkoivat toimimaan. Voi mahtava sitä tunnetta, että nyt kulkee ja on mukava ajaa. Mutta pitää muistaa malttaa, vielä on 80km jäljellä. Sadekin oli taas tauonnut ja keli oli varsin hyvä. Sateessa polkiessa muistui mieleeni yhden kilpapyöräilijän ohje: Älä koskaan sadekelillä käytä irtolahkeita, vaan laita linimenttiä lämmittämään. Voi kumpa olisin tämän muistanut. Energiat imeytyivät hyvin eikä minulla ollut muutakaan hätää. Joroisista oppineena noudatin varsin tarkkaa juomapolitiikkaa, enkä sortunut liikaan juomiseen, koska kelikään ei sitä vaatinut. Purskuttelin suutani vedellä makustelun vuoksi, sekin on yllättävän piristävää.

140km:n kohdalla alkoi muistaakseni uudestaan satelemaan ja vasemman lapaluun yläpuolelle tuli kipupiste. Siihen kohtaan sattui aina ala-asennossa, jarrukahvoilta ajaessa ei tuntunut niin pahalta. Yritin sietää kipua ja ajaa sen minkä jaloista lähtee. Jaloistakin vaan alkoi jo paukut loppua, enkä enää ylämäen jälkeen jaksanut kummoisesti kiihdytellä alamäkeen.

Sade lakkasi joskus 160km:n kohdalla, avasin takkini ja taittelin takin ovelasti numerolappuvyön alle, jottei se lepattaisi. Viimeinen käännös Varpaisjärven pään kääntöpaikalla. Herranjumala sentään, tämä pyöräosuus on kohta ohi, ajattelin kun käännyin nyt sivutuuleen. Näin pitkällä matkalla ja samaa rinkiä ajettaessa tuntuu niin hyvältä ohittaa jokin paikka viimeisen kerran. Viimeisen kerran tulin huoltopisteelle, jossa kiitin väkeä huollosta ja tsemppasin itseäni viimeisille kilometreille.

Viimeisen kerran saavuin myös Nilsiän pään kääntöpaikalle ja selviämisprosentti kasvoi heti huimasti. Olin niin onnellinen, että enää minun ja vaihdon välissä on yksi iso mäki ja vähän epätasaisuutta. Käännyin pois kierroksilta ja ajelin siirtymäpätkää kohti vaihtoa. Yksi kannattajista oli kävellen käynyt mökillä ja sattui juuri silloin olemaan reitin varrella, en huomannut häntä. Sen sijaan kiinnitin huomioita kaveriin, jolla oli rengas tusahtanut kilometrin ennen vaihtoa ja hän juoksi taluttaen pyörää. Minä selvisin takaisin vaihtopaikalle ehjin nahoin ja varsin hyvävoimaisena. Juoksu pyörältä telttaan tuntui yllättävän hyvältä 7h 30min urheilun jälkeen, joten lähdin varsin luottavaisin mielin maratonille. Vaihdossa riisuin nopeasti märät pyöräkamat ja vaihdoin kengät. Vielä lippis päähän ja juoksemaan.

juoksu

Heti vaihdon jälkeen pysähdyin ensimmäiselle huoltopisteelle ja otin geeliä sekä vettä. Ensimmäiset sadat metrit olivat silti totuttelua ja ensimmäisen yllätyksen koin, kun lahtea ylitettiin. Se silta olikin betonia enkä tykkää betonilla juoksemisesta. Sitten tulinkin ensimmäisen kerran maalialueelle, jossa kuulin tuttuja ääniä ensi kertaa yli kuuteen tuntiin. Oli ilo nähdä kannustajat. Silti mielessäni kävi ajatus, että mitähän he ovat tehneet mun pyöräilyn ajan? Parit ylävitoset heitettiin ja aloin tahkoamaan mäkeä ylös. Kierroksen ensimmäinen mäki oli oikeasti varsin rankka, kun nousua oli enempi ja vähempi vajaan parin kilometrin matkalla. Taas tulikin huoltopaikka, otin vähän vettä. Yritin välttää älytöntä veden juomista, jottei vesi paina mahassa ja ala pistämään. Silti minusta tuntui, että kohta tulee ongelmia. Kierroksella n. 5km kohdalla oli liukas, tiukka käännös vasemmalle.Olin liukastua siinä ja ajattelin, että vielä kolmesti tähän paikkaan.

Ekan kierroksen loppupuolelta

Ensimmäinen kierros oli reittiin tutustumista, enkä edes jaksanut ajatella paljonko matkaa on vielä jäljellä. Tiesin sitä olevan ihan riittävästi, ihan mitä tahansa voi tapahtua enkä jaksa stressata kauanko tässä menee. Tulin tänne nauttimaan.

Toisen kerran maalialueella.

Kierros tuli täyteen ja taas iloiset kasvot olivat maalipaikalla vastassa. Pääsin ensimmäisen kerran kuuluttajankin mainitsemaksi ja yleisö kannusti. Otin taas varovaisesti pitkän nousun. Entinen seurakaveri Teemu kuittasi ohitseni mäessä. Kannustin ja kysyin missä mennään, hänellä alkoi viimeinen kierros ja Teemu painoi horisonttiin. n. 14km kohdalla totesin, että nyt on pakko käydä vessassa kun semmoinen osui kohdalle ja seuraavan kerran sama koppi olisi n. 5km päästä kohdalla. Tuntui koomiselta, kun katsoin kauempaa, että vapaa vessa ja se on minun. Olin huokaisemassa helpotuksesta kunnes vessan takaa tuleekin joku nainen ja menee vessaan vetäen oven nenäni edessä kiinni. Mulla ei ollut vara lähteä jatkamaan juoksemista, joten odotin ja lopulta pääsin koppiin. Koska kisa-asu on yksiosainen, jouduin ensin riisumaan t-paidan ja sitten vasta kisa-asun. Kopista lähdettyäni hoksin, että jos mä juoksisin vain t-paidassa ja rullasin kisa-asun yläosan vyörätölle.

WC:ssä käynti helpotti ja juoksu toimi hyvin parisen kilometria, jonka jälkeen tuntui taas vaikealta. Taukopaikka edessä, geeliä tarjolla. Ei tee mieli, mutta energiaa on pakko saada. Otin taas geelin ja veden sekä suolaa. N. 17km kohdalla jyväskyläläinen Sami juoksee minut kiinni. En tuntenut miestä ennestään, mutta jostain syystä hän sanoi jotain. En vaan muista mitä. Hän juoksi rinnallani 200m ja synkattuamme tavoitteet päätin pistoista huolimatta kiristää vauhtia ja roikkua Samin mukana.

Kerroin Samille vaikeuksistani ja pistämisistä, joihin hän antoi pari neuvoa: älä koske noihin järjestäjän geeleihin ja ala vetää suolakurkkua dipattuna suolaan. Ensimmäistä neuvoa aloin toteuttaa heti ja vaihdoin geelin urheilujuomaan. Olen pelännyt vieraita urheilujuomia, koska en tiedä miten vatsa niihin reagoi. Toisaalta mun vatsa kestää kaikenlaista pilaantunuttakin ja vanhentunutta ruokaa, joten olin valmis ottamaan riskin. Parin kilsan juoksun jälkeen olo helpotti ja tuntui kevyemmältä.

Kolmas kierros lähtee

Kolmas kierros alkoi kuuluttajan sanoilla: "Ja kolmannelle kierrokselle lähtee ratkaisuarkkitehtinä työskentelevä Aridani Paulin seuranaan...". Minua niin hymyilytti ja tajuaminen, että maratonikin on puolivälissä, toi entistä isomman hymyn huulille. Samin ideologia oli kävellä kovaa vauhtia tämän isoimman mäen jyrkimmät kohdat. Vilkaisin kellostani paljonko kilometrivauhti tipahtaa eikä se tipahtanut niin paljoa, että tätä mäkeä olisi kannattanut juosta. N. 23km kohdalla olevalla huoltopaikalla minä sitten rohkastuin dippaamaan suolakurkkua suolaan. VOI JESTAS mitä herkkua se oli ja yhdessä urkan kanssa se toimi hyvin. Aivan kuin karkkipäivä olisi alkanut. Sain mielettömän energiaboostin ja moisesta makuelämyksestä innostuneena yritin patistaa Samiinkin vauhtia.

Energiaboostin kadottua noin pari kilometriä myöhemmin kolmas kierros tuntui, kuin elettäisiin sitä tyyntä hetkeä ennen rajua myrskyä. Ilmassa oli semmoinen tunne. Samin kanssa juttelimme erilaisista kokemuksista triathlonin parissa, ihastelimme Tahkon mökkejä ja arvostelimme niitä. Juttelimme kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, puhuimme autoista jne. Keskustelua olisi voinut verrata saunanlauteilla käytäviin miesten keskusteluihin. Jutustelussa paljastui, että tämä Tahkon täysmatka on myös Samille ensimmäinen täysmatka. Saavuimme epäviralliselle huollolle kierroksen kauimpaiseen paikkaan. Siellä oli mukava tunnelma ja grillaileva herra kannusti kovasti ja tarjosi sipsisä sekä pepsiä. Sami heitti vitsillä, että jos seuraavalla kierroksella olisi makkaraakin. Minä otin yhden sipsin ja taistelin sen kanssa seuraavan kilometrin yrittäen kaivaa sipsin jämiä pois hampaiden väleistä. Onneksi kohta saa taas suolakurkkua.

Ihmettelin ja kiitin Samia moneen kertaan hyvistä tankkausneuvoista ja oloni oli hyvä. Pientä kipua taisi olla etureisissä, mutta se ei vielä vauhtia haitannut. Olin kiitollinen, että selkääni ei sattunut ollenkaan. Kolmannen kierroksen loppupuolella Samilla alkoi vaikea hetki ja olin kahden vaiheilla, että jättääkkö hänet juoksemaan omaa juoksua ja yrittäisin vielä kiristää vauhtia. Edessämme oli pitkä suora, jonka päässä kääntöpaikka ja sieltä juostiin takaisin. En olisi kehdannut jättää Samia siihen ja hetken päästä kohdata hänet ja nähdä se tuskainen ilme. Päätin odottaa ja tsempata parhaani mukaan. Pienen, tiukan mäen jälkeen Sami sai taas rytmistä kiinni eikä kramppaava takareisi ollut haitaksi loppukierroksen aikana.

Kolmannen kierroksen loppupuolella, Sami tulee hyvin mukana

Saavuimme maalialueella ja kuuluttajan sanat: "Viimeiselle kierrokselle lähtee Aridani Paulin ja ...". Melkein aloin itkemään, että tämä on kohta ohi. Sisimmässä hymyilytti ja olin todella iloinen. Juoksimme taas isoa nousua ja otimme kävelyä siihen. Mukaan tarttui Samin kaveri, joka oli hyvää juttuseuraa reilun kilometrin verran, sitten häneltä loppui juoksukunto pysyäkseen meidän mukana.

Tahko Span edessä näin kannustajani neljänneksi viimeistä kertaa ennen maalia. Olin jo ihan fiiliksissä, että mä teen tämän. Mä olen kohta maalissa. Kohta olen toteuttanut unelmani ja tärkeät ihmiset ovat sitä todistamassa. Samilla alkoi olemaan entistä isompia ongelmia ja minunkin kantapäähän sattui, mutta koska olin vikan kiekan takia niin fiiliksissä, yritin parhaani mukaan tartuttaa hyvää fiilistä Samiin ja juoksuttaa meitä eteenpäin positiivisella ajattelulla. Hassua muuten, miten paljon hyvä mieli ja positiivisuus auttaa tämmöisellä pitkällä matkalla. Saavuimme viimeisen kerran epäviralliselle huoltopaikalle. Herra kutsui meitä ottamaan pepsiä ja sipsiä ja MAKKARAA! Hän oli paistellut makkaraa ja näytti, että nuo kaksi ovat vähän viileämpiä. Kiitimme herraa huollosta sekä kauniista ajatuksesta, mutta nyt ei oikein makkara uppoa.

Muutamaa kilometriä myöhemmin olimme taas Tahko Span kohdalla ja näin jo hymyä kannustajillakin. Tämä oli kolmanneksi viimeinen kohtaaminen. Loppukiristäkin puhuivat, ja siihen olisi ollut varakin, mutta en halunnut jättää Samia yksikseen. Vielä kerran kolaa, viimeisen kerran pitkän suoran kääntöpaikalle. Tästä on enää reilu 2km maaliin, me tehdään tämä. Viimeinen suolakurkkuherkku tuli nautittua ja vähän urkkaa päälle. Tulimme maalipaikan lähelle, jossa näin kannustajat toiseksi viimeisen kerran. Älä säästele ja loppukiriä taisivat kuulua aidan takaa.

Viimeisen kerran Tahko Span takana, jalka painaa mutta mieli ei

Tulimme viimeisen kerran T2-vaihtopaikan lähelle. Yhtäkkiä minuun iski tarve käydä vessassa ja olin jättämässä sitä kuitenkin väliin, kunnes Sami puhui mut ympäri. Kiitin Samia ja kävinkin alle minuutin isolla hädällä. Sitten otin tilkan vettä jotta selviän maaliin. Yritin vähän kiristää vauhtia ja se hieman onnistui, sain vähän vauhtia ulos Samista. Hehkuttelin jo että viimeinen kilometri, maali näkyy tuolla lätäkön toisella puolella. Yhtäkkiä tajusin sanani, tämä on kohta oikeasti ohi. Katselin maaliin päin ja silmäni kostuivat.

Vielä muutama askel

Sami halusi välttämättä kävellä sillalla olevan mäen. Annoin periksi ja yhdessä kävelimme sen yli. Tästä on enää alle 300m maaliin! Kylmät väreet kulkivat kropassa, silmät kostuivat ja hengitys muuttui vaikeaksi. Maalimäestä ja maalialueelta väki oli vähentynyt huomattavasti, mutta tämä helpotti mua, sillä erotin kannattajani. He olivat levittäytyneet sinne sun tänne. Näin hymyn isän kasvoilla. Voi tätä fiilistä, enää muutamat voimakkaat askeleet tähän jyrkkään mäkeen ja sitten on tasainen maalisuora. Tulimme Samin kanssa rintarinnan maalisuoralle tuuletellen (en tiennyt missä kohtaa maalikuva otetaan ja minusta tuli huono kuva). Kädet ilmaan, katse taivaisiin ja maaliviivan yli.

Maalissa!

JEEE!!!

Minä tein sen! Me teimme sen! Olin niin iloinen ja yllättävän hyvässä kunnossa. Samin kanssa vielä vaihdoimme muutaman sanan, onnittelimme toimiamme kättelyllä ja halauksella. Otin mitalin ja menin kannattajieni tykö onniteltavaksi. Jälleennäkeminen maalissa oli erittäin kiva, ja emännän halatessa melkein purskahdin itkuun, mutta onnistuin pidättelemään.

Maalissa on helppo hymyillä

Maaliinsaapumistodiste

Mulla on yleensä maalissa ekat 5min olleet ne kauheat itsensä kokoamishetkensä, on ollut pakko olla kyyryssä ja haukkoa happea. Tuskailla kun joka paikkaan sattuu. Tahkolla ei näin ollut. Otin kamani ja painuin suihkuun. Siellä se karu totuus iski päin kasvoja adrenaliinin vähenneyttyä. Yhden suihkun aikana jalkoihin tuli paljon kipuja, minua huippasi ja olin kaatuakkin kahdesti. Pukuhuoneesta penkille istahtaminen oli vaikeaa ja kipujen takia oli helpompi pudottautua penkille kuin istahtaa nätisti.

Sokos Hotellissa oli kilpailijoille ruokailu, yllättäen just nyt ei ruoka oikein maistunut. Siitä kämpille, jossa ainoa maistuva ruoka oli pähkinäsekoitus ja melkein söin koko pussin illan aikana katsoessani mm-kisoja. Seuraavana aamuna olisin melkein toivonut, että joku muu olisi hoitanut pakkaamisen, mutta pakko oli omat kamat pakata kivuista huolimatta.

Tulokset

Jälkeen

Pidin tietoisesti kesälomaviikon Tahkon kisan jälkeen, jotta vähän ehtisin palautumaan. Jalkoihin sattui vielä keskiviikkona paljon ja kävellessä saattoi kantapäihin tai jalkapohjiin tulla mystisiä pistoksia, jotka pakottivat ottamaan painon kokonaan pois jalan päältä. Torstaina oli hieronta enkä ole ikinä tuntenut hieronnalla näin suurta vaikutusta. Illalla tuntui, kuin jalat olisi vaihdettu päivän aikana. Ihan mahtava tunne.

Tätä kirjoittaessa kyyneleet tuli moneen kertaan. Tämä oli iso asia minulle. Täyden matkan suorittaminen tuntuu isommalta asialta suorittamisen jälkeen, kuin ennen sitä. Se, miten se kasvoi unelmaksi, en osaa sanoa, mutta kai se on sitä itsensä haastamista ja halua ylittää itsensä.

Olen niin kiitollinen rakkaalle Pauliinalle, joka on jaksanut kulkea nämä kesät mun mukana kisoissa ja juoksulenkeilläni on polkenut mukana. Lisäksi pitää mainita omat vanhemmat, jotka ovat patistaneet minut polvenkorkuisena juoksemaan kilpaa RR:n lasten maastojuoksuihin. Sieltä jostain tämä kipinä syttyi.

Teenkö tämän toiste? Ehkä teen. Luultavasti teen. Haluaisin tehdä. Mutta toisaalta, nyt kun se on kerran tehty, saanko siitä vastaavaa kokemusta, iloa, riemua ja tyydytystä?

Ensi kesälle on alustavasti suunnitteilla setti kesäkuulle: Vanajanlinna, Kuusijärvi, Sääksi (?), Sipoonranta(?) ja Ironman Lahti, jossa on tarkoitus selvitä maaliin kirkkaasti kesäkuun puolella.